Arvoisa rehtori, arvoisat hallituksen jäsenet!
UPJ arviointiryhmän tulokset työntekijöiden vaativuusluokista ovat saapuneet. ”Hyvä työntekijä” alkaa kirje. Mutta siihen hyvä jääkin. Nyt meillä on edessä vakava ongelma. Kuka hoitaa ja vastaa UPJ:n aiheuttaman henkisen masennuksen tässä yliopistossa?
UPJ:n hyvä puoli oli siinä, että vaativuustasoja koskevissa neuvotteluissa käytiin kerrankin läpi se, mitä ihmiset yliopistossa todella tekevät. Tässä olisi ollut yliopiston johdolle oiva paikka itsetutkiskelulle ja hyvä osoitus siitä, mihin hyvä tuloksemme on pohjautunut. Neuvottelujen tuloksena olisi pitänyt havaita että ihmiset ovat ylikuormitettuja, tekevät tehtäviä jotka eivät kuulu heidän nykyiseen toimenkuvaansa ja vastaavat useammista asioista kuin johto on tietoinenkaan. Tämän perusteella yliopistoon olisi pitänyt palkata lisää henkilöitä jotta nykyinen toiminnan taso voitaisiin säilyttää ihmisten kuormituksen rajoissa.
Mutta mitä nyt tehtiin? Arviointilautakunta pudotti lukuisten ihmisten vaativuusluokkia edes tietämättä mitä ihmiset todella tekevät. Erityisesti ATK-henkilöstön vaativuusluokkia on pudotettu jopa kahdella, joskus kolmellakin. Monen tapauksessa tämä tarkoittaa jopa konkreettista palkan laskua nykyiseen verrattuna, koska henkilöiden virkasuhteet ovat olleet sellaisia, etteivät takuupalkkasäännöt koske heitä.
Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että esimiehen kanssa on neuvoteltu jokin tehtävien vaativuustaso ja vastuut jotka siihen kuuluvat. Sitten arviointiryhmä on omavaltaisesti pudottanut tätä tasoa. Kuka hoitaa ne tehtävät jotka kyseiset henkilöt ovat tehneet? Jos arviointilautakunnan antama vaativuusluokka ei edellytä henkilön nykyisten tehtävien hoitamista, ei niitä myöskään hoideta. Lisäksi on vaikea ymmärtää motivaatio tason pudottamiselle, koska useissa tapauksissa esimiehen kanssa neuvoteltu tasokaan ei olisi oleellisesti nostanut palkkaa. Nyt tason laskulla vain osoitetaan työntekijälle, ettei hänen työtään arvosteta lainkaan.
Koko UPJ:n henkinen ja kannustava puoli on mennyt aivan päälaelleen. Ihmiset kyräilevät toistensa tasoja ja jos joku on ansiotta saanut isomman tason, yhteistyöhalu tuskin on kovin suuri. Jos isolle osalle opettavaa henkilökuntaa sanotaan että: ”Teillä on onneksi takuupalkka, mutta oikeastaan maksamme teille 500-1000 e liikaa”, niin se ei todellakaan enää motivoi tekemään työtä yliopiston eteen. Esimerkiksi ATK-henkilöiden kohdalla kysyntää on muuallakin ja olemme kohta tilanteessa, jossa koko yliopiston ATK-tuki romahtaa, koska jäljelle jäävät vain ne työntekijät, jotka eivät muualle kelpaa. Meidän tulisi maksaa osaamisesta ja vastuunkantamisesta.
ATK-henkilöiden joukossa on henkilöitä, jotka ovat etukäteissuunnittelulla mm. estäneet virushyökkäykset yliopiston järjestelmiin. Mukana on henkilöitä, jotka ovat kehittäneet järjestelmiä vikojen automaattiseen havaitsemiseen. Henkilöitä jotka ovat tarvittaessa vapaa-ajallaan vastanneet ihmisten ongelmiin. Henkilöitä jotka ovat vapaa-ajallaan käyneet pelastamassa konehuoneita uhkaavia tulipaloja. Muualla tällaisesta toiminnasta palkittaisiin sankaritekoina. Meillä palkinto on ”työsi ei ole arvokasta”! Joukossa on henkilöitä, jotka ovat kehitelleet järjestelmiä joista muut yliopistot ovat kateellisia. Heidät palkitaan vaativuustasolla 3! Tähän asti ihmiset ovat tehneet työtä yhtenä palkkiona hyvin tehdyn työn tuottama tyydytys ja ylpeys onnistumisesta. Nyt viimeinenkin ylpeyden ripaus on viety!
Nykyinen arviointilautakunnan toiminta on perustunut selkeästi pelkästään nykyisten tehtävien määritysten skaalaamiseen. Ei todellisten työtehtävien huomioimiseen ja ansioiden huomioimiseen. Työntekijät ovat masentuneita ja epätoivoisia. Miten yliopiston johto aikoo motivoida heitä? Tai pitää edes töissä? Kuinka voimme olettaa että ulkopuoliset arvostaisivat työtämme jos ei edes oma johtomme arvosta työtämme?
Allekirjoittaneiden kommentteja.
Rehtorin vastaus henkilökunnalle.
FT Vesa Lappalainen (blogia asian tiimoilta)